Muistin virkistämiseksi palasin lueskelemaan kirjoituksia Kujeen teiniajoista sekä vuosi sitten kirjoittamasta postauksesta Kujeen täytettyä vuoden verran. Vaikka edelleen voin sanoa rehellisesti olevani todella tyytyväinen, ettei arki ole enää samanlaista taistelua itsenäisen ja kovakalloisen teinin kanssa kuin vuosi sitten, sai muistot ja etenkin kirjoituksen toiveikkuus hienoa tulevaisuutta kohtaan jälleen riipimään sydäntä toden teolla. Kujeesta piti tulla the kisakoira, harrastuskenttien tykki. Sillä oli kaikki kapasiteetit ja valmiudet vaikka mihin harrastusrintamalla, mutta kohtalo päätti toisin. Samaa jaarittelua ahtautuu näköjään väkisin jokaiseen kirjoitukseen Kujeesta, mutta en varmaan tule koskaan olemaan sinut sen sairaseläkkeen kanssa.
Jaaritteluista ja ikuisista pettymyksistä huolimatta Kuje on saavuttanut kahden vuoden iän. Kesällä ajattelin, ettei tätä päivää välttämättä edes tulisi. Kujeen kaksivuotissyntymäpäivä. Joka ikinen päivä olen kiitollinen tuosta koirasta. Tuosta kamalasta, hankalasta teinistä, joka sai minut kyseenalaistamaan omaa osaamista koiranomistajana lähes päivittäin. Koirasta, joka tuntui kyseenalaistavan minut ja kaiken sanomani. Koirasta, joka ei tiennyt miten koiraa puhutaan ja jatkuvasti ajautui konflikteihin muiden kanssa. Koirasta, joka ei osannut käsitellä tunteitaan ja stressiään, vaan purki ahdistuksensa hurjalla huutamisella, raivoamisella ja aggressiivisuudella.
Melkein kaksi vuotta meni siihen, että päätä sai hakata seinään lähes päivittäin ja pohtia sitä, miten ihmeessä tällainen koira päätyi juuri minulle. Liian hankala, ei puhuta samaa kieltä, ei olla läheskään samalla aaltopituudella. Miksi tällainen koira vihaa niin paljon maailmaa? Miksi tämä koira herättää ihmisissä enemmän inhoa, kuin rakkautta? Yhteiskuntaan sopimaton ongelmakoira? Pitäisikö vain luovuttaa? Joka ikinen päivä kiitän itseäni siitä, että en luovuttanut. Uskoni meinasin menettää lukuisia kertoja, mutta päätin olla luovuttamatta. Vanhat blogitekstit ovat olleet vain pintaraapaisu meidän elämästä, mutta niitä lueskelemalla saa kuitenkin pintaan vanhat tunnelmat ja ajatukset hyvinkin kirkkaina.
Kujeen kaltaista koiraa ei varmasti tule koskaan uudestaan vastaan. Se on todellakin once in a lifetime -koira. En usko, että yksikään koira tulee koskaan opettamaan niin paljoa, mitä se on minulle opettanut. Vaikka se ei olekaan miellyttämisenhaluinen, eikä nöyrä, se on koira joka on omistanut elämänsä työnteolle. Minä olen sen väylä työntekoon ja se on omistanut elämänsä minulle. Se on yhden ihmisen koira, eikä sen maailmassa tarvitsisi olla ketään muita minun lisäksi. Se on tyytyväinen siihen, että saa kulkea minun perässä ja tulla mahdollisimman lähelle. Se pyrkii niin lähelle, että kohta varmaan kasvetaan yhteen. Joskus Kujeen teini-iässä ajattelin, että jos Kujeella ei olisi yhtään ongelmaa, olisi se varmaan liian täydellinen. Nyt sillä on niin vähän ongelmia, että se tuntuu lähestulkoon täydelliseltä. Me ollaan päästy samalle aaltopituudelle ja siltä on löytynyt kasvavassa määrin kunnioitusta minua, muita ihmisiä ja koiria kohtaan. Me ei enää kaipailla google translatea yhteisen kielen löytämiseen, koska ymmärretään toisiamme myös ilman sanoja.
Kuje on ollut koko syksyn lääkityksen annosnoston jälkeen oireeton. Sen kanssa ollaan päästy kiinni normaaliin arkeen ilman jatkuvia murheita terveydestä. Se on päässyt pitkille metsälenkeille, säännöllisiin treeneihin ja jopa lampaille ilman viitteitä oireiluista tai stressitason noususta. Se on nauttinut arjesta, jalkopäässä nukkumisesta ja ruoan varastelusta. Se on toiminut esimerkillisenä isosiskona pennulle, joka on ottanut Kujeen esikuvakseen. Ennenkaikkea se on varastanut ainutlaatuisen paikan sydämessäni ja tulee varmasti aina pysymään siellä. Se on niin erityinen koira, että sitä on vaikea kuvailla sanoin. Kaikessa haastavuudessaan se on tuonut elämällään jo nyt niin paljon, etten voi kuin olla onnellinen siitä, että se on juuri minun koira. En pystyisi ajattelemaankaan siitä luopumista ja joskus kun se päivä koittaa, se tulee olemaan sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Niin iso merkitys sillä on ja tulee olemaan, että siitä luopuminen olisi hirveä menetys.
Me ollaan päästy siihen pisteeseen josta vain saatoin unelmoida Kujeen nuoruuden. Sen kanssa on käyty koko tunneskaala läpi inhosta rakkauteen ja kaikki siltä väliltä. Jäljellä on enää vain suunnattoman suuri kiitollisuus ja rakkaus sitä kohtaan. Kunpa vaan saataisiin viettää vielä monia syntymäpäiviä yhdessä.
Kommentit
Lähetä kommentti