Lopun alkua?

Tuijotan tyhjää ruutua. Välissä vilkuilen omalla pedillään rauhassa nukkuvaa Elliä ja mietin, miten nukkuva koira voikaan olla niin seesteinen. Mielessä olisi niin paljon ajatuksia, mutta niin vähän sanoja millä niitä sanoittaa. Sydän on täynnä huolta... Voihan...... spondyloosi.

Elli oli puolitoistavuotias, kun aloin kiinnittää ensimmäisenä huomiota sen vaihtelevaan vireystilaan agilitytreeneissä. Noin joka toinen viikko treenit olivat hyvävireiset ja onnistuneet, mutta joka toinen viikko Elli saattoi muutaman kerran hypättyään alkaa kiertämään hyppyjä ja viretila laski. Aloin pelätä, että vastikää C/C -tuomion saaneet alkavan nivelreaktion lonkat rupesivat oireilemaan lyhyellä aikataululla. Samaan aikaan aloin kiinnittämään huomiota myös jäykkyyteen lenkkien jälkeen ja levolta noustessa. Kunnollinen herätys oireisiin oli, kun aina innoissaan treeneihin lähdössä ollut koira piiloutui makuuhuoneeseen sillä aikaa, kun pakkasin treenikassia valmiiksi illan treenejä varten. Lähipäivinä kivut yltyivät lisää ja oireet alkoivat selkiytyä, kun yhden riehumetsälenkin jälkeen Elli ei meinannut päästä pediltään ylös. Koitin houkutella nousemaan, mutta vastineena sain vain hämmentyneen tuijotuksen paikallansa läähättävältä koiralta.

Sain muistaakseni heti seuraavalle päivälle ajan ortopedille ja aloin olla varma, ettei selässä ole kaikki kunnossa. Valitettavasti huoleni osoittautui aiheelliseksi ja epäilykseni oikeiksi selän suhteen, vaikka eläinlääkäri oli enemmän kohtutulehduksen kannalla Ellin ollessa antamatta minkäänlaista kipureaktiota kliiniseen tutkimukseen. Eläinlääkäri kutsui katsomaan röntgenkuvia vakavannäköinen ilme kasvoillaan. "Taitaa olla aikamoinen maanantaikappale" ja "spondyloosiahan siellä on" olivat eläinlääkärin toteamukset tullessani katsomaan lannerangan röntgenkuvia. Maanantaikappaleella eläinlääkäri viittasi epärodunomaiseen ihmisarkuuteen (joka oli tullut jälleen hyvin ilmi vastaanotolla) ja rikkinäiseen luustoon (joka tuli myöskin turhan selväksi vastaanotolla).

Spondyloosia näkyi selvimmin lannerangan kahdessa viimeisessä nikamavälissä, joiden lisäksi pieni piikki oli nähtävissä myös lanne-ristiluuvälissä. Muutokset näkyivät niin koiran kyljellään, kuin selällään otetuissa kuvissa, joka merkitsi spondyloosin sijaitsevan myös nikamien sivuilla. Tavallisesti uudisluumuutosta - spondyloosia, piikkejä tai silloittumia, esiintyy nikamien alapuolella (ventraalinen spondyloosi) aikaansaaden nikamien yhteenluutumisen ja näin ollen rangan jäykistymisen. Harvemmissa tapauksissa muutoksia esiintyy myös nikamien sivuilla (lateraalinen spondyloosi), jolloin hermojuuriaukot voivat ahtautua ja näin ollen hermot voivat joutua painuksiin. Spondyloosin painaessa hermojuuria voi koiralla esiintyä rajuja neurologisia ja kipuoireita sekä riskinä on muun muassa koiran halvaantuminen. Lisää spondyloosista voi lukea esimerkiksi täältä ja täältä.

Onnellisina mitään tulevaisuuden luusto-ongelmista tietämättä

Keskustelimme ortopedin kanssa pitkään jatkosta. Kyselin kriittisenä ennustetta tulevasta ja heitin myös ilmoille pohdintaa eutanasiasta. Eläinlääkäri antoi kuitenkin toivoa tulevaan ja uskoi pärjäämiseen tällaisen selän kanssa, kuitenkin erityistoimenpiteitä selän vuoksi tehden, mukaanlukien agilityn ja muiden turhien hyppyjen välttäminen, kipulääkkeen antaminen tarvittaessa sekä säännöllinen kehon huollattaminen esimerkiksi fysioterapeutin toimesta. Samalla eläinlääkärikäynnillä hoidettiin myös kohdunpoisto ja lopulta pääsimme lähtemään eläinlääkäriasemalta mukana tokkurainen ja kipeä koira sekä tulehduskipulääkekuuri.

Vaikka olin osannut odottaa spondyloosidiagnoosia, iski se silti vasten kasvoja kuin märkä rätti. Päällimmäisenä mielessä oli huoli tulevaisuudesta ja menettämisen pelko. Oireet ennen eläinlääkärikäyntiä olivat olleet voimakkaita ja pelkäsin, ettei Ellin tilanne normalisoituisi enää ollenkaan ilman kipulääkettä. Kuitenkin kuin ihmeen kaupalla sairausloman ja kipulääkekuurin loputtua elämäniloinen Elli teki paluuta normaaliin arkeen ilman kipulääkitystä. Olin jo ehtinyt kuopata ajatukset tavoitteellisesta harrastusurasta, mutta pikkuhiljaa palailimme tokon osalta treenikentille kokeilemaan mitä kaikkea selän puolesta kestäisi tehdä.

Tuli kevät, tuli kesä ja tuli syksy. Elli eleli aktiivista elämää metsälenkkeineen ja tokotreeneineen. Kävi silloin tällöin fysioterapeutilla hieronnassa, söi nivelravinteita ja pärjäsi selkänsä kanssa kokonaisuudessaan oikein hienosti. Syksyn viilenevien ja märkien ilmojen aikaan huomasin jäykkyyttä ja annoin muutamana päivänä kipulääkettä. Lenkeille puin takkia päälle heti ilmojen viilennyttyä. Tarkkailin jokaista levolta ylös nousua, liikkeellelähtöä ja kaikkia mahdollisia merkkejä kivusta. Ellin vointi pysyi normaalina, mutta oma mieli oli huolta täynnä. Entä jos koira onkin kipeä, muttei vaan näytä sitä? Entä jos en kaikesta ylianalysoinnistakaan huolimatta pistä merkille tarvittavia merkkejä kivusta? Entä jos? Kyselin hölmistyneenä kysymyksiä itseltäni ja ystäviltä, mutta kukaan ei osannut antaa oikeita vastauksia.

Tuli talvi ja Elli tuntui olevan elämänsä kunnossa. Treenattiin aktiivisesti tokoa ja tiirailtiin kevään koekalenteria. Vihdoin hyvässä kunnossa oleva aikuinen koira parhaassa iässään, joka kaiken lisäksi alkaa olla mahtava harrastuskaveri! Parina iltana koirien painiessa kuului vingahdus, mutten osannut sanoa kumpi koirista vinkaisi. Yhtien tokotreenien jälkeen puhuin kaverilleni kiinnittäneeni huomiota hieman hitaanpuoleiseen pediltä ylös nousemiseen ja sanoin Ellin vähän väsähtäneen treeneissä, vaikka se tekikin koko treenit hyvällä ilmeellä.

Tammikuun viimeisenä päivänä, viikko sitten torstaina sain töihin sekavan puhelun Ellin kipuilemisesta. Elli oli saanut voimakkaan kipukohtauksen istuutuessaan, jonka seurauksena oli virtsannut alleen, hamuillut takapäätään ja huutanut kivusta. Tätä seurasi käynti päivystävällä eläinlääkärillä ja kipulääkekuurin aloitus. Kipukohtauksesta lisää täällä.

Aloin saman tien selvittämään päteviä ortopedejä ja neurologeja, jotka olisivat perehtyneet koirien selkäsairauksiin. Arjen koittaessa viikonlopun jälkeen Ellin kipulääkekuuri loppui ja tilanne oli rauhallisen oloinen. En nähnyt selkeää kipuoireilua, mutta soitin silti heti maanantaina aikaa Finnoon Evidensiaan erikoiseläinlääkärille Anne Muhlelle, joka on perehtynyt niin neurologiaan, ortopediaan kuin kipupotilaidenkin hoitoon. Satuin onnekseni saamaan ajan torstaille, joka tiesi pikavisiittiä Espooseen.

Tiesin Ellin tilanteen ja oireet huomioonottaen, että meille todennäköisesti ehdotettaisiin CT- tai MRI-kuvausta, mutta olin päättänyt pysytellä natiiviröntgenlinjalla. Niinpä eläinlääkärissä huolellisen neurologisen tutkimuksen jälkeen Elli pistettiin unille ja pääsin odotustilaan jännittämään kuvaustuloksia. Olin nähnyt muutama yö aiemmin unta kontrollikuvista, joissa selän tilanne oli edennyt lohduttomalla tavalla. Olen jo oppinut ottamaan pessimistisen asenteen jokaista rötngenkuvausta varten, jottei turhia pettymyksiä tulisi. Tälläkin kertaa se oli valitettavasti tarpeen, sillä onni ei selvästikään asu ainakaan meillä.

Tulin tyynenrauhallisesti odotustilasta katsomaan kuvia eläinlääkärin pyynnöstä. Kuuntelin tyynenrauhallisesti eläinlääkärin selostusta edenneistä voimakkaista muutoksista, hermojuuriaukkojen ahtaumista ja välimuotoisesta ristiselästä. Otin tyynenrauhallisesti tokkuraisesti heräilevän koiran mukaani, maksoin laskun ja lähdin lääkereseptien kanssa kohti kotia. Selostin tyynenrauhallisesti läheisilleni ja ystävilleni selän muutoksista, spndyloosin etenemisestä, alkavista lääkekuureista... kunnes jouduin vastaamaan suoraan kysymykseen siitä, mitkä fiilikset ovat tulevaisuutta ajatellen. "Onhan tämä varmasti lopun alkua" oli vastaukseni. Lause sai pysähtymään todellisuuteen. Alun kahdesta selvästä spondyloosisilloumasta tilanne oli kääntynyt kuuteen selvään muutokseen nikamaväleissä. Muutokset vuoden takaiseen olivat melkein oksettavan voimakkaat.

Neurologin sanoin:

"Neurologisessa tutkimuksessa poikkeavaa oli: selkälinja suora, kävely on koordinoitunutta, pää/niska kääntyy vapaaehtoisesti kaikkiin suuntiin, etujalat normaalit, asentotunto- ja spinaalirefleksit normaalit, lihasjännitystä rintarangan lopussa/lannerangan alussa, sekä koko lanneranka/ristiselkä, lonkan taivutus taakse normaali. Neurologinen lokalisaatio: cauda equina 

Elli rauhoitettiin rtg-kuvausta varten, röntgenkuvissa: voimakas spondyloosi koko lannerangan lopussa (L3-S1) ja rintarangassa Th5/Th6, spondyloosia myös lateraalipuolella sekä kaventunut hermoaukko L6/L7, sekä L7/S1. Välimuotoinen ristiselkä, kaularangassa isot facettinivelet (C5/C6/C7), välilevytilat kaularangassa normaalit, lonkissa ei paljon nivelrikkoa, näkyvissä vähän osteofyyttiä lonkkamaljan reunassa, sekä Morgenthal-linja molemissa reisiluunpäässä näkyvissä. Virallinen lausunto selkäkuvista saapuu myöhemmin Suomen kennelliitosta. 

Koska röntgenkuvissa ei nähdä pehmytkudoksia, kuten välilevyjä ja hermojuuria, vaatisi tarkka diagnoosi magneettikuvausta. Suosittelen tätä mikäli lääkityksestä ei ole apua, välittömästi mikäli kivut lisääntyvät tai Ellille tulee halvausoireita."

Tällä hetkellä katson, kun jaloissani makaa käytöksensä puolesta melko hyvinvoiva koira (yksi kipukohtaus poislukien), mutta röntgenkuvat eivät pysty huijaamaan ketään. Tulevaisuus näyttäytyy surullisessa valossa, vaikka muisto vuosi sitten näiden asioiden ja tunteiden äärellä painimisesta tuo hiukan lohtua. Jos vuosi sitten oli toivoton olo ja siitä huolimatta eleltiin vuosi hyvää arkea remissiossa, eikö seuraavakin vuosi voisi kulua samaan malliin? Yksi vuosi edes? Elämä tuntuu välillä niin epäreilulta ja pelkkä ajatus luopumisen tuskasta saa kyyneleet silmiin ja sydämen rikki.