Kun pilvilinna romahti

Täällä bloginkin puolella on tainnut useaan otteeseen toistua Loton kohdalla sanat "kunhan vaan pysyisi terveenä"... Kaikesta tahdonvoimasta huolimatta tälläkään kertaa arpaonni ei tuonut tervettä koiraa. Lotto ei ollut geenilotossa lottovoitto, vaikka kuinka olisin tahtonut niin toivoa ja uskoa. Jos palataan rutkasti ajassa taaksepäin, niin koko tarina selkiytyy paremmin.

Neljän kuukauden iässä Lotto jäi kahden collien jalkoihin metsälenkillä. Itse satuin juuri katsomaan toisaalle, mutta ilmeisen hurjalta oli tämä tapahtuma näyttänyt. Lotto ei kuitenkaan ääntänyt ja jatkoi matkaansa normaalisti kuin mitään ei olisi tapahtunut, joten kerkesin jo huokaista helpotuksesta. Lenkin jälkeen kotipihassa Lotto kuitenkin tuli autosta ontuen vasenta etujalkaansa. Ontumista jatkui hetkittäin levon jälkeen muutaman päivän ajan ja varasin pikaisesti ajan ontumatutkimukseen ja välikuville. Ontumatutkimuksessa Lotto ei ontunut, mutta taivutuksissa ilmi tuli toistuva epämukavuus vasemmasta olasta. Röntgenkuvat otettiin olista, kyynäristä, ja lonkista, eikä niissä näkynyt kasvuhäiriöön viittaavia muutoksia. Elämä jatkui rauhakseen kevennetyllä liikunnalla ja kipulääkityksellä parin viikon ajan, jonka jälkeen asteittain palattiin normaaliin eloon ja treeneihin. Pitkään kuitenkin toisten koirien kanssa leikkiminen oli kiellettyä, koska pelkäsin uusien törmäyksien puolesta, vaikka Lotto oli täysin oireeton ontumatutkimuksen jälkeen.

Noin kuukauden kuluttua tuli pysäyttävä tieto veljellä diagnosoidusta ocd:sta. Se tuntui erityisen pahalta, koska tiesin, että oma ahdistus Loton ontumishistoriaa kohtaan tulisi kuukausien myötä vain kasvamaan ennen virallisia kuvia. Pahalta se tuntui myös sen vuoksi, että olisin niin kovin toivonut Lotosta jalostuskoiraa, koska se oli jo muutamassa kuukaudessa osoittanut aivan ilmiömäisen mahtavaa luonnetta ja alkanut todella saamaan pitkään haaveillun THE koiran paikkaa elämässäni. Olin jo kerennyt salaa haaveilla siitä, kuinka itse saisin joskus Lotosta seuraavan pennun itselleni. Kaiken lisäksi tieto veljen OCD:sta tuntui musertavalta siksi, että kaikkien riskialttiiden bc-pentueiden seasta olin mielestäni pitkällisen harkinnan vuoksi valinnut mahdollisimman pieniriskisen yhdistelmän ja toivonut sen myötä mahdollisimman suuria mahdollisuuksia terveyteen. Usko koko koiraharrastusta ja bordercollieiden terveystilannetta kohtaan alkoi taas horjua.

Kerettiin palata melko aktiivisten tokotreenien pariin, käytiin paimentamassa ja pikkuhiljaa Loton tultua puolen vuoden ikään aloin myös ottamaan sitä pitkille lenkeille mukaan ja asteittain päästämään vapaaksi koko lauman kanssa samaan aikaan. Meno oli aika railakasta ja joskus teki mieli vain kulkea silmät kiinni. Samalla treenattiin jatkuvasti myös hallintaa toisten koirien kanssa vapaana juostessa ja meno alkoi muuttua vähän hallitumpaan ja turvallisempaan suuntaan, kun luopumista saatiin yleistettyä myös metsälenkeille ja etenkin Kujeen liikehäiriöön. Lotolla tuli muutaman kuukauden aikana kohtalaisen monia liukastumisia, pienempiä törmäyksiä ja yksi melko raju tapaturma Kujeen hihnaan sotkeuduttua ja lennettyä pää edellä maahan.

Hieman seitsemän kuukauden iän saavuttamisen jälkeen tuli jälleen pysäyttäviä uutisia, kun Loton ocd-veli Dario oli lopetettu voimakkaan kipuilun vuoksi kipulääkityksistä ja hoidoista huolimatta. Kyyneleet nousivat silmiin, kun samalla mielen valtasi suuri pelko ja epäilys Loton terveystilanteesta. Katsoin silloin töissä mukanani kipittävää koko maailmaa rakastavaa koiraa, jota kuvasti parhaiten sana rakkaus. Niin mahdottoman rakastava ja mahdottoman rakastettu pentu. En kestäisi ikinä samaa kohtaloa.

Olin koittanut saada Lottoa hierottavaksi, koska oletin sen olevan todella jumissa, mutta ensimmäinen aika peruuntui juuri samaan aikaan puhjenneen silmätulehduksen vuoksi. Saatiin onneksi siirrettyä aikaa vain vähän tuonnemmaksi ja Lotto oli täyttänyt 7kk, kun pääsimme ensimmäiseen käsittelyyn. Siellä vuodatin kaiken, mitä erikoista olin pistänyt merkille. "Se puree itseään etujaloista, kyljistä ja joskus takajaloista. Lenkeillä se monesti seisoo toinen etujalka ilmassa." Lotto oli kuin olikin hyvin jumissa toispuolisesti ikäänsä nähden ja todella käsittelyn tarpeessa. Kertahoidolla sitä ei saatu kokonaan edes auottua ja muutaman viikon päähän saatiinkin varattua uusi aika. Puhuttiin, kuinka jumit ovat voineet vaikuttaa jo hermotukseen, joka voisi aikaansaada itsensä puremista ja oireilu saattaisi nyt helpottaa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan oireilu jatkui samanlaisena ja pureminen tuntui jopa lisääntyneen päivien myötä. Takajalkojen ja selän pureminen tosin väheni käsittelyn jälkeen, mutta jatkuvasti omat ahdistuskäyrät alkoivat nousta, kun huomasin Loton päivittäin purevan etujalkojaan.

Ensimmäisen kerran sitten 4kk iän tapahtumien Lotto ontui toista etujalkaansa hammasteltuaan Ellin kanssa sisällä. Kaikki tapahtui silmieni edessä hyvin rauhakseen koirien maatessa lattialla, joten melkein raivostuin, kun näin Loton nousevan makuulta kolmijalkaisena ja onnuttuaan muutaman askeleen. Mitä ihmettä?! Katsoin silmät pyöreänä hetken muutaman askeleen ontumista ja ontuminen meni ohi. Siitä kuitenkin alkoi hervoton liikkeiden syynäys ja parin viikon ajanjaksolla samanlainen episodi sisällä nuhjutessa toistui vielä kahdesti. Kaksi kertaa Lotto ontui oikeaa etujalkaansa ja kerran vasenta. Hyvin pitkään olin yrittänyt pitää pääni kylmänä, etten päästäisi ahdistusta valloilleen ja seurailisin tilannetta. Lotto ei kuitenkaan koskaan ontunut levon jälkeen, ei treenien jälkeen, eikä pitkillä lenkeillä. En saanut millään rasituksella provosoitua oireilua, mutta lopulta kolmas hammastelun jälkeinen ontuminen oli liikaa ja sai pitkään kyteneet epäilykset valloilleen. Varasin pian ajan ontumatutkimukseen.


Ontumatutkimus saatiin onneksi seuraavalle päivälle. Jälleen yksi elämäni jännittävimpiä kokemuksia. Toivoin vain koko sydämestäni, että päästäisiin kotiutumaan klinikalta voittajina ja saisin vihdoin huokaista helpotuksesta edes yhden koiran luuston osalta. Samalla pelkäsin kuollakseni, että sama tuttu kaava jatkuu sairaiden koirien suhteen. Kyllähän nämä epäilykset ovat yleensä olleet niin paikkaansa pitäviä ja pettymyksiltä ei aiemminkaan olla vältytty. Nuori koira niin hieno tulevaisuus edessään ja kaikki ovet avoinna ja taskut täynnä haaveita tulevalle. Tuttu kaava kuitenkin toistui: epäilys terveystilanteesta + mun paska tuuri = sairas koira. Itse en päässyt koronavarotoimien vuoksi osallistumaan ontumatutkimukseen, mutta kun minut pyydettiin sisälle katsomaan kuvia ja istuutumaan alas, arvasin mitä tuleman pitää. Selkeä oc-muutos vasemmassa olassa, kuvasta se näkyi kauas maallikollekin. Hieroin hermostuneena kasvojani ja nieleskelin pettymystä. Koitin pitää pakan kasassa. Ortopedi siirtyi pian kuvissa eteenpäin. Oikea olka siisti, oikea kyynär siisti... Mutta vasen kyynär on epäilyttävä. Vertailuksi vertailtiin oikean kanssa ja vasen näytti erikoiselta terveeseen verrattuna. Ortopedi ei osannut sanoa muuta, kuin että joku kasvuhäiriö siinä varmaan on ja sen todentaminen vaatii CT-kuvausta. Menin sanattomaksi ja pettymyksen nieleskeleminen ei enää onnistunut. Vuosien varrella kaikkien lukuisten epätoivoisten eläinlääkärikäyntien jälkeen pakka hajosi nyt. Yksi pettymys liikaa. Liian rakas koira diagnosoitavaksi. Olin osannut valmistautua OCD-diagnoosiin, mutta epäilys kyynärnivelongelmasta romautti totaalisesti kaikki tulevaisuutta varalle haaveillut haaveet. Loton kanssa elämä oli tuntunut melkein liian hyvältä ollakseen totta ja nyt se meidän pilvilinnamme romahti.







Loton edesmenneellä veljellä oli todettu ocd:ta olkien lisäksi toisessa kyynärässä ja Loton tilanne alkoi pelottavan paljon muistuttaa Darion diagnooseja. Seuraavalle viikolle saatiin aika Moreliukselle CT-kuviin kyynärniveldysplasiaepäilyn kera. Koko ajomatkan Sipooseen koitin psyykata itseäni tyyneen mielentilaan, jotta selviytyisin edes kohtalaisesti tästä käynnistä. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, kun suurimpana pelkona oli pelkän hihnan kanssa kotiutuminen tuomion jälkeen. Liian rakas menetettäväksi. Koko matkan ajan pohdin vain mitä teen ja miten selviän. Miten elämä oli alle viikossa muuttunut lähes täydellisestä hetkeen ennen totaalista katastrofia. Pelkkä olkanivelen ocd tuntuisi lottovoitolta kyynärnivelen ongelmiin verrattuna. Olat saa yleensä hoidettua kohtalaisen hyvällä ennusteella kuntoon, mutta kyynäristä ei saa hyviä vaikka kuinka operoisi. Olin varautunut pahimpaan. Jos kyynär on aivan rikki, ei ole mitään järkeä lähteä operoimaan sekä kyynärtä että olkaa, koska ennuste tulevaisuudelle olisi edes kotikoiran virkaan hyvin varauksellinen.

Ontumatutkimuksessa liikkeessä ei näkynyt ontumaa, mutta taivutteluissa pieni reaktio molempiin kyynäriin sekä vasempaan olkaan. Myös pientä reagointia oli takajalkojen taivutteluissa ja ortopedi kommentoi kyseessä olevan näköjään hieman herkempi tapaus. Morelius kävi välissä katsomassa muutama päivä takaperin otetut rtg-kuvat ja palasi kertomaan kantansa. Hänen mielestään kuvissa ei ollut muuta selkeää muutosta kuin vasemman olan päivänselvä oc/ocd. Lotto kuitenkin rauhoitettiin CT-kuvausta varten ja CT:ssä siltä kuvattiin molemmat kyynärät ja olat. Vasemman olan ocd oli  selkeä n. 8mm laajuinen muutos, tyypillisessä kohtaa olkaniveltä. Oikea olkanivel oli täysin siisti. Kyynärnivelissä ei Moreliuksen mukaan ollut mitään selkeää tai tyypillistä kasvuhäiriömuutosta, mutta hyvin pieneltä alueelta varislisäkkeen kärjestä oli havaittavista pientä harvenemaa noin 1mm alueelta. Kuvat lähtivät eteenpäin radiologin lausuttavaksi, mutta kovinkaan huolissaan Morelius ei  vaikuttanut olevan muusta kuin olan ocd:sta. Kuitenkin pieni epätietoisuus tuntui olevan, sillä kysymystulvaani en saanut kunnollisia vastauksia. Vertailun vuoksi katsottiin selkeitä kyynärdysplasiakoiran CT-kuvia ja ero oli toki merkittävä.

Ilmoille pääsi pieni helpotuksen huokaus aiemmin niin epätoivoiselta tuntuneeseen tilanteeseen. Paras mahdollinen skenaario olisi tietenkin puhtaat kyynärät, jotta kaikki keskittyminen voisi mennä olan ocd:n hoitoon ja kuntoutukseen. Varovainen toivonpilkahdus valoisammasta tulevaisuudesta alkoi vallata mielen ja rupesin jo kyselemään olan tähystysaikoja ja lainahäkkiä operaation jälkeistä sairaslomaa silmällä pitäen. Koskaan ei olisi osannut ajatella olevansa onnellinen olan ocd-diagnoosista, mutta kun asioita suhteuttaa isompaan kuvaan, niin kyllä sitä aina voisi käydä huonomminkin. Siksi olen nyt tyytyväinen tähän pieneen toivoon ja erityisen onnellinen olin saadessani tuoda rauhoituksen jälkeen hoipertelevan koiran elävässä muodossa takaisin kotiin.


Kommentit