Maailman rakkain Elli

27.4.2016. päivä, joka muutti elämäni ihan täydellisesti. Tasan kaksi vuotta sitten tepasteli pieni 7,5-viikkoinen koiranalku elämääni. Koira, jota olin hirveellä innolla odottanut. Vihdoin toiveet kävivät toteen ja sylissä matkasi oma koiranpentu kohti uutta kotiaan. Pitkästä nimilistasta valikoitui pienelle 4-kiloisella pallerolle nimeksi Elli, ainoa nimiehdotus, josta päästiin yhteisymmärrykseen. Elli ei osoittanut hirveätä kiinnostusta ihmisiä kohtaan, maailmassa oli paljon uutta ja jännittävää nähtävää.

Ympäristö kiinnosti paljon, ihmiset eivät juuri ollenkaan. Kiintymyssuhdetta pentuun tuntui aluksi vaikealta rakentaa, koska ihmisillä ei ollut minkäännäköistä painoarvoa Ellin vaakakupissa ja olin ehkä odottanut enemmänkin innokasta naamannuolija-/hännänheiluttajapentua, josta Elli oli kaukana. Kyllä se häntä toisille koirille vimmatusti vipatti ja joskus leikeissäkin. En muista onko Elli koskaan innostunut nuolaisemaan naamaani tai osoittamaan muutenkaan innokkuutta minua kohtaan pentuna. Silti tiesin alusta asti, että en vaihtaisi tätä elämää yhtään mihinkään. En hetkeäkään katunut päätöstäni.

Opetin pentua ja vielä sitäkin enemmän pentu opetti minua. Koiranpennun kasvattaminen oli itselle ihan uutta ja kaikkine vastoinkäymisineen en voisi olla tyytyväisempi siitä, että Elli on ollut opastamassa minua tähän koiraelämään. En päässyt sieltä, mistä aita on matalin, kun pelkkä koiran kiinnostuksen ja kiintymyssuhteen luominen vei paljon aikaa ja vaivaa. Matkaan on mahtunut ihan hirveä määrä kulutettuja tunteja tämän koiran eteen. Ylä- ja alamäkiä. Iloa, surua ja onnellisuutta.

Ollaan koettu yhdessä todella paljon. Niin paljon, etten usko, että kukaan tuleva koira tulee korvaamaan meidän yhteisiä kokemuksia. Vain yksi koira voi olla ensimmäinen, eikä sitä paikkaa tule kukaan toinen viemään. Ollaan myös kasvettu yhdessä tähän hetkeen, nykyisyyteen. Kaikkien niiden lukemattomien kokemusten, koulutuksien, vuodatettujen kyynelten, pettymysten ja onnistumisen tunteiden kautta ollaan päästy yhdessä kokemaan niin paljon.

Meidän suhde Ellin kanssa nykyään on jotain ihan spesiaalia. En olisi varmaan vajaa kaksi vuotta sitten voinut itsekään uskoa minkälainen tiimi ollaan tänäpäivänä. Elli on kuin mun varjo arjessa. Se on niin tyyni ja rauhallinen. Silti se tempauksillaan jaksaa välillä aiheuttaa mulle niin niitä riemun, kuin kauhunkin hetkiä. Musta tuntuu, että tunnen sen läpikotaisin ja osaan melkeen lukea sen ajatukset eri tilanteissa. Silti se osaa olla mystinen ja välillä antaisin mitä vaan, jotta meillä voisi olla yhteinen kieli. Se on mun luottokoira, niin arjessa kuin juhlassa.

Se on mulle ihan korvaamattoman rakas ja uskon, että meidän kumppanuus ei olisi lähellekään niin spesiaalia, jos kaikki olisi aina ollut sen kanssa helppoa. Sitä hyvää mitä meillä on nyt osaa arvostaa ihan eri tavalla, kun tietää minkä matkan me ollaan kuljettu yhdessä tähän hetkeen. Kun Elli painautuu lähelle huomionosoitusten toivossa, katsoo syvälle silmiin, heiluttaa häntäänsä ja saattaa jopa vahingossa lipaista poskea, tiedän ettei Ellikään vaihtaisi tätä hetkeä ja meidän suhdetta mihinkään. Onnellisuus ja kiitollisuus ovat ne tunteet, jotka saan päivittäin tuntea tämän maailman rakkaimman Ellin kautta.

Hyvää 2. vuosipäivää parhaalle ystävälle! ♥