Meidän tarinamme

Mistä kaikki alkoi ja miten tähän hetkeen ollaan päädytty? 
 

Ellillähän on nyt ikää vuosi ja kymmenen kuukautta, joten yhteisiä hetkiä on ehtinyt jo hiukan kertymään. Kuitenkin takanamme on vain alle kaksi vuotta tätä koiramaista eloa, mutta siihen on jo sitäkin enemmän sisältynyt jos jonkinmoista kokemusta ja tapahtumaa. Tämän tekstin avulla toivottavasti edes hieman aukeaa se, missä tällä hetkellä ollaan menossa ja miten ollaan tähän päädytty.

Jos aloitetaan ihan alusta, niistä ihan ensimmäisistä haaveista ja ajatuksista... Kaikki alkoi metsästä. Itse olen aina ollut kova menijä, aktiivinen liikkuja, joka ei oikeen osaa olla paikoillaan. Olen myös rakastanut luontoa ja varsinkin teini-iän selättämisen jälkeen olen siellä aktiivisesti liikkunut. Olen aina pyrkinyt suuntaamaan lenkkini metsään, luonnonhelmaan, pois katujen rauhattomuudesta ja ihmisten vilinästä. Omille muuttamisen jälkeen ja päivittäin metsälenkeille ajellessani aloin oikeasti salaa haaveilemaan. Tiesin, että monetkaan lähipiirissäni eivät olisi kovin innoissaan haaveistani. Onhan se koiranomistajuus yksi työmaa. Kuukausia kului, mutta koirahaaveiden täyttämät metsälenkit pysyivät. Samoilin pitkin metsiä ja aloin tosissani miettimään koiran hankintaa. Aloin kyllästymään siihen yksin metsäilyyn ja aloin ymmärtämään realiteetit. Mikä minua oikeasti estää? Tiesin olevani kykenevä täyttämään koiran tarpeet, enkä aikuisena ihmisenä oikeastaan edes ollut velvoitettu kuuntelemaan kokeneempien varoitteluja ja ohjeita. Päätin tehdä oman päätökseni, hankkian ensimmäisen oman koirani. Tein elämäni parhaan päätöksen.  

Sopivan oloisen pentueen löytymisen jälkeen Elli kotiutui meille juuri ennen vappua, 27.4.2016. Ensimmäiset päivät vietimme kotona toisiimme tutustuen ja läheisessä metsässä käyden, tämän jälkeen vasta alkoi Ellin maailmanvalloitus. Ensin erilaisista kyläpaikoista, sitten vapputorilta, erilaisista maastoista, kaupungin keskustoista, eläinkaupoista, paloasemalta, autoista, veneistä, vanhainkodeista... Elli kulki mukana joka puolelle. Se näki eläimiä poroista hamstereihin, ihmisiä vauvasta vaariin. Se oli kohtaamisissa kuitenkin aina melko poliittinen, ei niinkään pentuhöslä tai iloinen ja utelias, niin kuin monet pennut. Se tutki maailmaa varautuneesti. Toiset koirat tosin ovat aina saaneet Ellin villimmätkin ilonpurkaukset ilmoille. Eipä pieni neljäkiloinen pentu edes hätkähtänytkään 60 kiloista koiratoveria. Kaikki käy leikkikaveriksi, paremman puutteessa jopa lemmikkikanit. 

Elli kasvoi ja keräsi kokemuksia maailmasta. Itse opettelin lukemaan koiraa, keksimään parhaat motivointikeinot ja koulutustavat. Tietotulva oli valtava. Opettelimme yhdessä elämän perussääntöjä, yhteistä toimivaa arkea. Elli kulki alkutaipaleensa Kainuussa melko poikkeuksetta vapaana. Ellin ollessa puolivuotias, tuli muutto isommalle paikkakunnalle ja paljon uutta opittavaa. Ohi ajavat bussit pelottivat, epäilyttäviä ihmisiä käveli joka suunnalla ja aaaiivan ihania koiria kulki jatkuvasti vastaan, niin ja tyhmä narunpätkä kontrolloi koko touhua. Opettelimme uusia pelisääntöjä, uutta toimivaa arkea. Uusi paikkakunta mahdollisti vihdoin erilaiset kurssit ja koulutukset. 

Aloitimme pohjalta. Ilmoitin pentukurssin puutteessa meidät arkitottelevaisuuskurssille. Maalaiskoira oli ensimmäiset kurssikerrat aivan kauhea kakara. Kiskoi tauotta koko tunnin toisten kurssikoirien luokse leikkituokion toivossa. Koulutus oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoista. Treenasin paljon Ellin kanssa itsenäisesti, opettelin asioita lukemalla ja videoilta. Kävimme treenaamassa erilaisissa ympäristöissä kontaktia ja häiriönsietoa. Elli on aina ollut häiriöherkkä. Reaktiivinen suoraansanottuna. Häiriöitä sisältävässä ympäristössä Elli kääntelee päätään joka puolelle, kuin mikäkin pöllö. Epävarmuus ja toisaalta loputon rakkaus toisiin koiriin on tuottanut päänvaivaa. 

Ellin ollessa päälle puolivuotias kävimme Tamskilla tavoitteellisten pentujen pohjataitokurssin, siellä monet asiat loksahtivat paikoilleen ja motivaatio harrastuksiin kasvoi entisestään. Jatkoimme tokon itsenäistä treenaamista ja myöhemmin löysimme itsemme myös Tamskin agilityn alkeiskurssilta. Laji, jota en ollut koskaan kuvitellutkaan harrastavani. Niin pääsi agilitykärpänenkin puraisemaan ja kurssin jälkeen jatkoimme agilityn parissa muissa koulutuksissa. 

Kävimme tokon saralla myös alkeiskurssin, jossa tosin olimme ehkä jo vähän liiankin edistyneitä muuhun tasoon nähden. Tämänkin jälkeen jatkoin aktiivista itsenäistä treenaamista, kunnes syksyllä aloitimme Riitta Kivimäen tokoryhmässä. Toko on aina ollut meille se ykkösjuttu, se harrastus jota kaavailin koiralleni jo ennen tietoa koko koirasta. Olen kuitenkin ollut hyvinkin avoin myös eri harrastuksille ja Ellin kanssa ollaan aina kokeilemassa uutta, kun siihen mahdollisuus tulee. Noutajajuttuja ollaan itsenäisesti syksyllä alettu treenaamaan ja onnidogissa innostuttiin myös jäljen alkeista. Yhden verijäljenkin Elli on kunnialla tehnyt joskus pentuna. Myös vepeä ollaan kokeiltu ja nenäjuttujen alkeita ollaan harjoiteltu. Erilaisten harrastusten saralla Ellillä olisi yllättävänkin paljon potentiaalia, vaikka luonteessa onkin tietynlaista epävarmuutta ja ailahtelua.

Ellin toinen kesä tuli ja meni, siihen kuului paljon uintia, metsäilyä ja treenaamista. Edistystä tuli niin tokon, kuin agilitynkin saralla. Aloin asettamaan tavoitteita tokon alo-kokeita varten ja salaa haaveilin, miten joskus vuosien päästä haluaisin tämän koiran kanssa valioitua. Mikään ei olisi hienompaa, kuin kouluttaa ensimmäinen koiransa tottelevaisuusvalioksi. Agilityssä kehitys oli huomattavasti hitaampaa, mutta siinä ne pienetkin edistysaskeleet tuntuivat todella palkitsevilta. Elli rakasti yhdessä tekemistä vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Kävimme viikkovalmennuksissa Harri Huittisen opissa ja vihdoin saimme yksittäiset esteet sujumaan myös radanpätkissä. Meidän yhteisellä harrastusuralla näytti suunta olevan vain ylöspäin, tuntui että kyllä tästä koirasta lopulta vielä hieno tulee!

Olin kaavaillut Ellille virallisia lonkka- ja kyynärkuvia suunnitellun steriloinnin yhteyteen täksi talveksi, mutta saatuani tietää kahden sisaruksen lonkkadysplasiasta aloin tietenkin pelätä myös Ellin lonkkien puolesta. Samoihin aikoihin Elli alkoi osoittaa treeneissä hyppyhaluttomuutta, innostuksen puutetta ja suoranaisesti treenaamisesta kieltäytymistä. En voinut odottaa muutamaa kuukautta talveen saakka ennen kuvien ottoa, vaan varasin meille kuvausajan lokakuulle. "Huonona päivänä lonkat voi tulla jopa D:nä takaisin" sanoi eläinlääkäri. Näkyvissä oli niin löysyyttä, kuin pientä alkavaa nivelrikkomuutosta. Kyynärät olivat kuitenkin puhtaat. Kennelliitosta tulokset tulivat takaisin C/C ja 0/0. C-tulos ei kuitenkaan mieltä lämmittänyt, kun myös kennelliiton eläinlääkäri kertoi nivelten reaktiosta ja alkavasta muutoksesta. 

Pohdiskelin agilityn jatkoja. Tiesin, että koirat harrastavat huonommillakin lonkilla, mutten halunnut satuttaa omaa koiraani itsekkyyden takia. Maksettua syyskautta oli vielä pari kuukautta jäljellä ja menimme maltillisesti kokeilemaan treenaamista. Muutama viikko kului eteenpäin, agilityssä melkeinpä joka toiset treenit sujuivat täydellisen hienosti ja joka toisissa treeneissä Ellin viretila oli jotain aivan muuta. Pidin kivunkin mahdollisuuden mielessäni, mutta toisaalta tiesin, että Elli on aina ollut luonteeltaan vähän outo. Rauhallinen se on myös kaiken lisäksi, eihän sitä saa millään "kiehumaan yli". Yhtenä iltana, kun takana oli metsälenkki koirakavereiden kanssa ja edellisen illan agilitytreenit, Ellille esiintyi vaikeuksia nousta ylös pediltään. Se läähätti paikoillaan ja rupesi ulisemaan. Kävely oli kankeaa ja makuulta  Elli ei edes lempilelulla houkuteltuna innostunut nousemaan ylös. Siitä tiesin, että kaikki ei ole kunnossa. 

Epäilin lonkkien alkaneen oireilla nopealla aikataululla voimakkaasti liiallisen rasituksen seurauksena. Lonkkakuvien järkytyksestä selvittyäni tiesin kyllä, että oireilu on todennäköisesti edessä meidänkin kohdalla ennemmin tai myöhemmin. Nivelrikkohan on aina etenevä sairaus. Olin kuitenkin järkyttynyt Ellin kipuilusta. Seurasin oireilua muutaman päivän ja pistin merkille valtavasti kipukäyttäytymisen merkkejä. Läähätystä, huulien lipomista, jäykkyyttä, liikkumahaluttomuutta... Viimeinen niitti oli, kun pakkasin treenikamoja tokotreenejä varten Ellin treenireppuun. Ajattelin mennä tekemään jotain fyysisesti kevyttä ohjattuihin treeneihimme. Ellipä ei suostunut lähtemään. Koira, joka on innosta solmussa siinä vaiheessa, kun näkee minun kaivavan namit ja treenikamat valmiiksi, kieltäytyi lähtemästä, piiloutui makuuhuoneeseen. Itsehän romahdin. Tuntui niin epätodelliselta, mutta toisaalta niin varmalta, että kipuja oikeasti on. Varasin ajan eläinlääkärille, jonne pääsimme parin päivän päästä. 

Eläinlääkäri epäili ensimmäiseksi kohtutulehdusta, koska juoksusta oli sopivasti pari kuukautta aikaa. Olin kuitenkin varma, että tämä kaikki oireilu ei voi olla kohtutulehduksen syytä ja sain myös koiran selän kuvautettua. Näky oli surullinen, mutta odotettavissa oleva. En ollut yhtään yllättynyt. Selkeät spondyloosimuutokset ainakin kolmessa nikamavälissä. Samalla reissulla Elli pääsi myös kohdustaan eroon, vaikka kohtutulehdusepäily osoittautui vääräksi. Lähdimme klinikalta kahden viikon kipulääkekuurin ja tokkuraisen "maanantaikappale"-koiran kanssa. Niin alkoi Ellin sairasloma ja toipuminen.

Nyt kipulääkekuuri on syötynä ja terveystilanne kymmeniin kertoihin puituna. Tavoitteet harrastamiselle on haudattuna ja agilitylle olemme jättäneet haikeat hyvästit. Elli on kuitenkin ollut nyt parisen viikkoa ilman kipulääkettä ja pärjännyt paremmin, kuin osasin odottaa.Nyt pikkuhuljaa kokeillaan erilaisia rasituksia ja katsotaan mitä Elli kestää vai kestääkö. Huomenna jatketaan ohjatun tokon parissa. Harrastetaan niin paljon, kuin mahdollista. Sellaista, mikä ei liikaa rasita. Eletään päivä kerrallaan ja nautitaan elämän pienistä iloista, yhteisistä hetkistä. Toivotaan kehitystä harrastusten parissa, mutta ei aseteta niille silti minkäänlaisia tavoitteita. Tehdään sitä, mikä hyvältä tuntuu. Tästä on suunta vain eteenpäin.